Saksa on hieno maa – myös sen mustasta historian osasta kannattaa oppia, niin kuin saksalaiset itse ovat tehneet periaatteella ”Ei koskaan enää”

Saksa on hieno maa – myös sen mustasta historian osasta kannattaa oppia, niin kuin saksalaiset itse ovat tehneet periaatteella ”Ei koskaan enää”

Suomalaisista perusopetuksen oppilaista 21,5 prosenttia on kuljetusoikeuden piirissä (perusopetuksen oppilaita vuonna 2017 oli yhteensä 553 852). Eniten kuljetusoppilaita on Itä-Suomessa (32,3 %) ja vähiten Etelä-Suomessa (16,5 %). Ja edelleen kunnan taajama-asteen perusteella eniten kuljetusoppilaita on maaseutumaisissa kunnissa (46,6 %) ja vähiten vastaavasti kaupunkimaisissa kunnissa (15,1 %).

Päivittäisen koulumatka-ajan mukaan maan alakoulujen (vuosiluokat 1–6) kuljetusoppilaista 51 prosentilla kuluu aikaa 1–2,5 tuntia ja 49 prosentilla kyytiläisistä alle tunnin. Maakuntavertailussa selvästi vähiten aikaa kuluu Pohjanmaalla, vain 14 prosentilla aikaa kuluu 1–2,5 tuntia. Ja Lapissakin vain 29 prosentilla kuluu 1–2,5 tuntia (eli 69 prosentilla alle tunnin). Eniten koulumatka-aikaa kertyy Pohjois-Karjalassa, jossa 64 prosentilla kuluu 1–2,5 tuntia (Pohjois-Savossa 58 %; Etelä-Savossa 57 %). Myös Uudellamaalla luku on selvästi korkeampi kuin esimerkiksi Lapissa: 55 prosentilla alakoulun kuljetusoppilaista kuluu aikaa 1–2,5 tuntia (eli 45 prosentilla alle tunnin). (Aluehallintovirastojen peruspalvelujen vuotta 2017 koskeva arviointiraportti.)

Yli 60 % vanhemmista kokee, että heidän lapsensa koulumatka on vaarallinen (Pöysti 2011). Näistä lapsista 10 prosenttia viedään kouluun autolla tien vaarallisuuden vuoksi.

 

*

 

Sen, minkä viisi sukupolvea Suomeen rakensi, on yksi sukupolvi onnistunut lähes kokonaan purkamaan

1980-luvun lopulta lähtien Holkerin, Ahon sekä kaikkien näiden jälkeen muodostettujen 11 hallituksen keskeisimpiä julkilausuttuja koulutuspoliittisia tavoitteita on ollut, että perusopetuspalvelut turvataan lähipalveluna (huom. formuloinnit ovat vähän vaihdelleet, mutta asia on ollut sama). Huomattava on, että perusopetuspalvelu on oppivelvollisuusikäiselle käytännössä pakollista. Pakollisuudesta ja käyttäjäryhmän alhaisen iän johdosta (vrt. lapset kuuluvat erityissuojelun piiriin) palvelun järjestämisessä korostuu kohtuullinen saavutettavuus asuinpaikasta riippumatta koko maan alueella. Erityisesti tämä koskee alakouluja (so. vuosiluokat 0–6). Tavoite on noussut kansamme sivistystahdosta sekä yhdenvertaisista perus- ja ihmisoikeusvaatimuksista. Kuitenkin on jo ajat sitten käynyt selväksi, että tämä tavoitelausuma on muuttunut myöhemmissä hallitusohjelmissa vain ontoksi historialliseksi rudimentiksi – tavoitteeksi ilman tosiasiallista pyrkimystä. Seikka, minkä vuoksi po. tavoite on sinne jäänteenä jätetty, johtuu mielestäni taktisesta valinnasta. Sillä on saatu hillittyä maaseutuihmisten ”taistelurintamien” muodostumista sekä saatu luotua perusoikeusmyönteinen ja lapsiystävällinen kuva. Kunnat ovat valtion myötävaikutuksella – ja oikeusjärjestelmämme ohikatsomisen avulla – lakkauttaneet 30 vuodessa reilusti yli 90 prosenttia maaseutualueiden kouluista. Sen (so. alueellisesti kohtuullisesti kattava perusasteen kouluverkko), minkä viisi sukupolvea Suomeen rakensi, on yksi sukupolvi onnistunut lähes kokonaan purkamaan. Kansainvälisesti vertailtuna Suomen perusasteen kouluverkko on jo kovin keskittynyt.

Tosiasiassa kuntien ja valtion yksioikoisena tavoitteena maaseutualueilla ei ole ollut lähikouluperiaatteen toteuttaminen vaan päinvastoin, ”kaukokoulu”-periaatteen toteuttaminen

Suomalaisen perusopetuksen lähikoulu-käsite määrittyy nykyään tosiasiallisesti niin, että lähikoulut ovat kunta- ja kaupunkikeskuksissa sijaitsevia yleensä suuria kouluja, jotka on rakennettu keskuksessa asuville esi- ja perusopetusikäisille lapsille ja joihin myös kaukana vähemmistöalueilla asuvat lapset määrätään ja kuljetetaan. Tätä maaseutulapselle osoitettua jopa 2,5 tunnin päivittäisen koulumatkan päässä olevaa koulua kutsutaan siis edelleen hänen `lähikoulukseen` – lähikoulu-käsite on osoittautunut kovin venyväksi. Tämä on tyypillistä eufemismia. Tosiasiassa kuntien ja valtion yksioikoisena tavoitteena maaseutualueilla ei ole ollut lähikouluperiaatteen toteuttaminen, vaan päinvastoin ”kaukokoulu”-periaatteen (so. käytän tässä käsitettä ”kaukokoulu”, koska käsite ”etäkoulu” on varattu jo sähköisen opetuksen piiriin) läpisaaminen ja toteuttaminen maaseutualueilla. Asiassa on suuri epäsuhta siinäkin mielessä, että aikuisia suoraan koskevien sote-palvelujen järjestämisessä ei ole tullut kysymykseenkään saada läpi linjaa, että vierekkäiset terveydenhuollon kuntayhtymät jakaisivat vastuuperiaatteella 2,5–3 tunnin matka-ajan päähän erikoissairaanhoidon osapalveluja. Ei vaikka keskimäärin aikuinen tarvitsee näitä ”aluepalveluja” korkeintaan muutaman kerran vuodessa. Peruskoululainen käyttää pakollisia opetuspalveluja 190 kertaa vuodessa.

Kouluverkkoreformia (virallisesti lakkautuksista on yleensä käytetty eufemismia ”kouluverkon tarkasteleminen”, jolla siis halutaan viestiä, että ”ei täällä mitään dramaattista tehdä, mitä nyt vähän tarkastellaan”) on kunnissa propagoitu ”välttämättömänä rakenteellisena uudistuksena”, jolla aikaansaadaan miljardiluokan säästöt (ks. edellisestä blogikirjoituksestani aiheesta lisää, miten väitettyjen säästöjen on käynyt). Tällä aggressiivisella välttämättömyys-puheella on onnistuttu hiljentämään siis myös koko meidän riippumaton oikeusjärjestelmämme kaikkia oikeusistuimia, laillisuusvalvojia, lapsiasia-, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusvaltuutettuja sekä hallintoviranomaisia myöten. Kun jopa eduskunnan oikeusasiamiehen edustajan suusta karkaa virallisessa keskustelussa spontaani ”onks siellä maaseudulla pakko asua”, niin voi todeta, että propaganda ja syyllistämispuhe on ollut tehokasta. Ideologinen tauti on syvällä eikä tarvitse ihmetellä, miten tällainen vuosikymmeniä jatkunut järjestelmällinen perusoikeusloukkaus suurinta lapsivähemmistöryhmäämme kohtaan on ollut mahdollista. Oikeusjärjestelmämme kyllä siivilöi perusoikeuskysymyksissä hyttysiä, mutta päästää kamelin läpi. Päinvastoin kuin esimerkiksi nykyään Saksassa meillä ei ole riippumatonta perustuslakituomioistuinta. Myöskään mikään olemassa oleva oikeusjärjestelmämme osa ei ole pystynyt tarjoamaan perusoikeussuojaa meidän maaseutualueidemme lapsille ja perheille perusopetuspalvelujen saavutettavuusasiassa. Kunnissa kunnallinen itsehallinto on iskostunut kaikkea toimintaa ohjaavaksi opinkappaleeksi. Perus- ja ihmisoikeuksien huomioon ottaminen sivistyksen toimialalla tapahtuvan päätöksenteon yhteydessä ei edelleenkään kuulu kunnalliseen hallinto- ja oikeuskäytäntöön. Vaikka vuosituhannen vaihteessa tehdyllä perustuslakiuudistuksella tähdättiin nimenomaan juuri tämän ongelman poistamiseen – eli vaadittiin, että kaikki tuomioistuimet ja hallintoviranomaiset ottavat aina myös perus- ja ihmisoikeussäädökset huomioon toimissaan – ei muutosta ole tapahtunut. Perustuslain 22 pykälän mukaan julkisen vallan (so. jokaisen valtion ja kunnan virkamiehen sekä poliittisessa luottamustehtävässä toimivan) on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen omalla toimi- ja toiminta-alueellaan.

Suomessa toistellaan mielellään ikään kuin pelkästään itsestään tapahtuneena tosiasiana, että maaseutuperheiden maaltamuutto on megatrendi. Tällä argumentilla torjutaan kaikki syytökset palvelujen alas ajamisesta. Vaikka mittaluokka onkin toinen, voitaisi saman suuntaisesti todeta, että 30- ja 40-luvun Saksassa megatrendinä oli juutalaisten maastamuutto. Näin formuloiden pystytään siis yhteiskunnan arkaluonteiset toimet ja pyrkimykset po. ilmiön salavauhdittamisessa peittämään. Maaseutualueiden kouluja on Suomessa siis lakkautettu vailla minkäänlaista kohtuutta ja hyväksyttävää suhdetta oppilasmäärän vähenemiseen nähden.

Miten on mahdollista, että maailman johtava sivistysvaltio Saksa ajautui 30-luvulla maan päälliseen helvettiin? Tätä kannattaa pohtia 

On suurta historian ironiaa, että juuri Saksa oli se valtio, jossa toteutettiin ihmiskunnan tähän astisen historian raaimmat hirmuteot siviiliväestölle (huom. Neuvosto-Venäjällä päästiin murhattujen lukumäärässä jopa Saksaakin pidemmälle). Miten on mahdollista, että Saksa ­– joka oli sivistyksen, filosofian, tieteen, taiteen, demokratian sekä niin oikeusjärjestelmän kuin teknologisen kehityksenkin selkeä edellä kävijä maailmassa – ajautui maan päälliseen helvettiin itse asiassa hyvin vähän aikaa sitten? Tätä kannattaa kaikissa sivistysvaltioissa pohtia, ja sen jälkeen pitää vastaukset visusti mielessä sekä välittää ne aina seuraavalle sukupolvelle.

Kiteytyksenä voidaan ainakin sanoa, että korkeakin muodollinen sivistysaste tai teknologinen kehitys ilman jatkuvaa eettistä silmällä pitoa ja huolenkantoa, vie helposti valtion ja ainakin osan sen ihmisistä kurjuuteen. Kun eettisistä periaatteista aletaan lipsua, alkaa tilanne helposti kumuloitumaan ja voi johtaa lopulta tuhoisaan totalitarismiin. Lopputuloksen kannalta on ollut aivan sama, onko kysymyksessä ollut kansallissosialistinen vai sosialistis-kommunistinen totalitarismi. II maailmansodan lopputulos vain nosti historiankirjoituksissa hävinneen osapuolen hirmuteot enemmän esiin.

Nykyisen sekularisaation aikana syytetään helposti uskontoja tai uskonnollista fundamentalismia sodista ja ihmisoikeusrikkomuksista – tietyissä fundamentalismin muodoissa syytökset ovat toki täysin perusteltuja. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että totalitaristiset valtiot kieltävät aina uskonnot ja vainoavat uskonnonharjoittajia. Miksi totalitarismi näkee aina uskonnot vihollisekseen? Aidosti hengellisyyttä harrastava ihminen nousee muita helpommin totalitaristista hallintoa vastaan ja pystyy pitämään pilkkanaan jopa kuolemaa. Tällaisia pidetään valtionvihollisina ja heistä halutaan eroon. Taivaspaikat, ehdollistumaton lähimmäisenrakkaus, jälleen syntymiset, ylipäätään elämän jatkuminen fyysisen kuoleman jälkeen ja lahjomattomat karmanlait saattavat näille ihmisille merkitä täyttä totta, vaikka monille rationaalisille ihmisille tällainen on vain naurettavaa feodaaliaikaista taikauskoa. On järkevää olla hiljaa ja myötäillä. Miksi hankkia vaikeuksia? Joka tapauksessa äärimmäinen pahuus on ollut mahdollista vain valtioissa, joissa uskonnot (tark. korkeauskontoja) ovat käytännöllisesti katsoen lakkautettu. Viranomaisten tulee kunnioittaa yhtä lailla niin positiivista kuin negatiivistakin uskonnonvapautta.

Totalitarismissa vähemmistöryhmien perusoikeuskysymyksiä ei tarkastella yksilöiden luovuttamattomien ja jakamattomien perus- ja ihmisoikeuksien kautta, vaan enemmistön ja valtaa pitävien etujen ja oikeuksien kautta

Juridisen argumentoinnin lähtökohtana on enemmistölle tai omalle (valtapuolueen hyväksymälle) kansanosalle tulevan hyödyn maksimoiminen ja toisaalta muiden tuoman rasituksen minimoiminen. Ihmisiä erotellaan rodun, vammaisuuden, ideologisen tai seksuaalisen suuntautumisen jne. perusteella hyödyttömiin tai ei-toivottuihin. Näiden ryhmien väitetään alentavan enemmistön tai ”puhtaan rodun” elinvoimaa. Tämä seikka muodostaa moraalisen perusteen – ja suoranaisen velvollisuuden – mainittujen vähemmistöryhmien palvelujen ja oikeuksien heikennyksiin tai lakkauttamisiin. Pahimmassa tapauksessa heidät ”eliminoidaan” tai ”puhdistetaan”, toisin sanoen tapetaan.

Kansallissosialistit pelkäsivät valtaan tullessaan, että maan korkeasti koulutettu ja normiuskollinen virkakoneisto voisi uhata heidän ihmisarvoa loukkaavan puolue- ja hallitusohjelman toteuttamista. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Hyvin nopeasti puolue sai riippumattoman median haltuunoton ja propagandan, nimityspolitiikan, palkkioiden, sanktioiden, tekaistujen syytteiden ja niitä seuranneiden pidätysten avulla saksalaisen virkakoneiston ja oikeuslaitoksen – vähitellen koko kansan – tottelemaan valtionhoitajapuolueen määräyksiä. Tapahtui konformismiksi kutsuttu sosiaalipsykologinen ilmiö. Kansalaiset ja virkamiehet mukautuivat uuteen menoon. Ihmisillä on taipumus mukautua konformisuuden periaatteen mukaan enemmistön tai vahvemman käsitykseen faktoista, vaikka ne olisivat selvästi vääriä. Suomessa valtio- ja kuntapäättäjät ovat konformistisesti päätyneet siihen yhteiseen totuuskäsitykseen, että massiiviset koululakkautukset ovat välttämättömiä, ja niillä on suuri merkitys julkisen talouden kestävyyteen. Konformistista käsitystä on vaikea muuttaa. Jos vaarassa on, että tutkimukset tai selvitykset voisivat horjuttaa valittua totuuskäsitystä (voidaan laajemmassa mittakaavassa kutsua myös ideologiaksi), niiden tekeminen yritetään estää, jos mahdollista. Suomessa ei edelleenkään ole tehty ensimmäistäkään laajaa ja puolueetonta kouluverkkopäätöksentekoon liittyvää talous-, oppimis- ja hyvinvointitutkimusta, vaikka kouluja on lakkautettu noin 100 koulun vuosivauhdilla viimeiset 30 vuotta.

Kuten todettua, konformismi näkyy myös korkeissa hallinnon ja oikeusjärjestelmien virkojen nimityslinjassa. Tehtäviin ei välttämättä haeta parasta henkilöä, vaan virkaan nimitetään mieluummin joku kompromettoitunut harmaa eminenssi. Korkeita oikeusviranomaisen paikkoja täytettäessä ei siis välttämättä meilläkään nykyisten reformien aikana haeta jotain lahjomatonta ja kyntensä näyttänyttä oikeushaukkaa vaan mieluummin otetaan toki kyllä oppinut, mutta unelias pöllö. Pidemmälle mentäessä konformismissa ei enää vain totella, vaan virkakoneisto alkaa tehdä jo ennalta sitä, mitä sen odotetaan tekevän. Halutaan todistaa omaa lojaalisuutta sekä kytätään palkkioita ja asemia.

Maaseutukoulujen lakkauttamisilla ei ole tavoiteltu pelkästään opetussäästöjä, vaan niitä on käytetty myös keinoina saada maaseudulla asuvat työikäiset muuttamaan kunta- ja kasvukeskuksiin

Asiassa on siis rikottu myös perustus- ja hallintolain tarkoitussidonnaisuuden periaatetta. Halutun tavoitteen edistämiseksi ei toimita siis suoraan aikuisten vaan välillisesti heidän lastensa kautta niin, että pakolliset koulupalvelut järjestetään niin luokattomasti, että alueelta on pikkuhiljaa pakko muuttaa pois. Meillä on siis kuntia (toimintatapa on koko ajan ollut kasvamaan päin), jotka järjestävät opetuksen tietoisesti jopa itse substanssilain, eli perusopetuslain vastaisesti. Koska mitään juridisia seurauksia ei ole tullut, on voitu tietoisesti toimia vastoin seuraavia keskeisimpiä perusopetuslain pykäliä: 2 (so. turvattava yhdenvertaisuus koko maan alueella; myös uuden kuntalain (2015) pykälän 8 mukaan kunnan on huolehdittava palvelujen yhdenvertaisesta saatavuudesta), 3 (so. opetus on järjestettävä oppilaiden ikäkauden ja edellytysten mukaan siten, että se edistää oppilaiden tervettä kasvua ja kehitystä; eli implisiittisesti vuosiluokkien 0–6 kouluverkon tulee olla tiheämpi kuin vuosiluokkien 7–9 kouluverkko; vrt. 6-vuotiaan peruskoululaisen edellytyksiä 15-vuotiaaseen), 6 (so. oppilaiden koulumatkojen tulee olla mahdollisimman lyhyitä ja turvallisia) ja 24 (so. oppilaalle pitää jäädä riittävä aika lepoon, virkistykseen ja harrastuksiin). Nämä perusopetuslain keskeisimmät kohdat on siis ohitettu ja siirrytty suoraan lain ainoaan numeronormiin, pykälään 32, joka määrittää maksimiajan, jonka koulumatka saa enimmillään kestää (so. alakoululaisilla enintään 2,5 tuntia päivässä). Näin toimien yhä useamman lapsen jopa alle 10 kilometrin koulumatka (so. lyhin autoreitti) kestää meillä Suomessa juuri tuon 2,5 tuntia tai lähelle sitä. Ajattelulogiikka tässä on siis kustannussäästöjen lisäksi se, että jos koulukuljetus toteutettaisiin lapsen etua ja oikeutta ajatellen mahdollisimman sujuvaksi, niin paine saada perheet muuttamaan alueelta pois pienenisi ja samalla lisääntyisi houkutus alueelle muuttamiseen.

Sen lisäksi, että tällainen savustaminen on laitonta, osuu kuvattu toiminta huonosti maaliinsa. Ylipäätään maaseudun asioita käsitellään usein puutteellisilla tiedoilla. Medioissa toistellaan sitkeästi ikivanhoja toisen käden lähteistä kuultuja tarkoitushakuisia ajatusvääristymiä. Tosiasiassa maaseudulla asuvien lapsiperheiden vanhemmat ovat hyvin työllistyneitä. Näitä ”maaseudun työttömiä” ovat enemmän perheettömät maaseudulla asuvat sekä kuntakeskuksessa asuvat niin perheettömät kuin perheellisetkin aikuiset. Näiden työttömien liikkumiseen ei kouluverkkoratkaisuilla ole mitään vaikutusta (koska kaikissa tapauksissa sentään kuntakeskukseen jää yksi koulu). Edelleen on todettava (so. jo etukäteen esitetty vasta-argumentti näihin ”Lehtola väittää siis sitä” ja ”Lehtolan mielestä siis tätä” -kommentteihin), että mielestäni on yhteiskunnalta kohtuullista ja oikein velvoittaa terveet työkykyiset aikuiset hakeutumaan töihin. Jos omalta lähitienoolta ei oman alan töitä löydy, niin sitten kauempaa tai uudelleen koulutuksen kautta yhteiskunnan tukemana.

Kunnat optimoivat koulukuljetusreittejään. Tällainen optimointi on kuntien yleisin tapa (Kuntaliitto 2014) yrittää saada hallintaan voimakkaasti kasvavia koulukuljetuskustannuksia. Optimointi on toki täysin mahdollista toteuttaa myös järkevästi sekä perusoikeusmyönteisesti lasten etua silmällä pitäen, esim. reittisuunnittelun, työjärjestysten synkronoinnin, kilpailutusten, sote-hallintokunnan kuljetusten huomioimisen sekä naapurikuntien kanssa tehtävän yhteissuunnittelun kautta. Perusopetuksen kohdalla ei viimeksi mainittua kuntien yhteistyötä ole Suomessa kuitenkaan mitkään kunnat harrastaneet. Tämä on ollut myös yksi syy lapsiepäystävällisen kouluverkon muodostumiseen. On kuitenkin voimassa olevan lain vastaista optimoida koulureitit yksioikoisesti 2,5 tuntiin ja jättää muu lainsäädäntö asiassa huomiotta.

Suomi tulee keskittämisasiassa noin 5–10 vuotta suuria länsimaita perässä. Pohjois-Amerikassa ja Keski-Euroopassa ollaan jo kovaa vauhtia siirtymässä takaisin suurista perusasteen kouluista pienempiin

Eli siellä ollaan hajottamassa suuria massakouluja pienempiin yksiköihin näissä ilmenneiden ei-toivottujen sosiaalisten ilmiöiden ja pedagogisten syiden vuoksi. Kouluverkkopäätöksentekoon liittyviä asioita ei Suomessa ole annettu tutkia, mutta voisiko jo Suomessakin alkaa tekemään johtopäätöksiä keskittämisen ja suuruuden ideologian seurauksista? Harrastettu retoriikka opetussäästöistä sekä opetuksen laadun ja oppilaiden hyvinvoinnin parantamisesta on ollut onttoa. Kansallisten ja kansainvälisten tutkimusten ja indikaattoreiden mukaan suomalaislasten oppisaavutukset, perusopetuksen kustannukset sekä perusopetusikäisten sote-kustannukset ovat kehittymässä huolestuttavaan suuntaan.

Dramaattisesti ja hallitsemattomasti (so. nyk. kouluverkkomme ei ole alueellisesti kattava systeeminen kokonaisuus; se muistuttaa enemmän ammottavareikäistä kalaverkkoa, jossa on lisäksi suuria repeämäaukkoja) harventunut perusopetuksen kouluverkkomme heijastuu velvoittavan esiopetuksen tulon myötä haitallisesti yhä nuorempiin lapsiimme. Esiopetus muuttui kolme vuotta sitten velvoittavaksi. Tulevaisuudessa esiopetusta on vielä aikomus laajentaa kaksivuotiseksi. Esiopetuksen velvoittavuus on sinänsä erinomainen asia, mutta jos neljän tunnin päivittäinen esiopetus edellyttää lähemmäs 2,5 tunnin koulukuljetusta maaseudun 5-vuotiaille (mukaan lukien vielä mahdolliset liittymäkävelyt maanteiden varsia pitkin), on se ehdottomasti näiden lasten edun ja oikeuksien vastaista. Jokainen voi miettiä asiaa oman lapsensa kautta. Tämä tulisi laissa ottaa huomioon ja vapauttaa yli 1,5 tunnin edestakaisen matkan päässä olevat lapset esiopetuksen velvoittavuudesta. Eli sinänsä tämä lapsen tervettä kasvua ja hyviä oppimisvalmiuksia palvelevan esiopetuksen lakiuudistuksen täytäntöönpano hankaloituu julkisen hallinnon itse aiheuttaman lapsiepäystävällisen kouluverkkokehityksen myötä. Tilanteessa syntyy yhdenvertaisuusongelma, mutta lapsen edun vuoksi on valittava pienempi paha. Ei voida siis käyttää tärkeää velvoittavaa palvelua, koska palvelun ääreen matkaaminen vaarantaa 5–6-vuotiaan lapsen terveen kasvun.

Kansainväliset tutkijat hämmästelevät Pisa-ihme-Suomen kouluverkon keskittämisintoa

Keväällä minuun otti yhteyttä minulle ennestään tuntematon ulkomainen koulututkija, joka tutkii EU-rahoituksella Baltian maiden maaseutualueiden kouluja. Hän oli keskustellut jonkun suomalaisen delegaation kanssa. Delegaation edustaja oli väittänyt tutkijalle, että suomalaiset vanhemmat olivat vain onnellisia, kun heidän lastensa kouluja lakkautetaan, ja lapset pääsevät vihdoin laadukkaisiin keskustakouluihin. Tutkija kysyi edelleen, eivätkö vanhemmat ole huolissaan lakkautusten tuomista pitkistä koulumatkoista. Edustajan mielestä eivät ole. Tutkijan oli vaikea uskoa näitä puheita eikä ihme. Jos ulkomailla Suomea edustava virkamies kiteyttää Suomessa tapahtuneen kouluverkon alasajon ja vanhempien tunnot tällä tavoin, niin en voi muuta sanoa, kuin että tämä virkamies valehtelee harvinaisen törkeällä tavalla. Tutkija ihmetteli ja oli häkeltynyt Suomessa tapahtuneesta massiivisesta maaseutualueiden koulujen alasajosta. Lisäksi hän hämmästeli tapaa, miten lakkautusprosessit on hoidettu. Lasten ja heidän vanhempien heikko mukaan ottaminen ja aito osallisuusmahdollisuus päätöksenteossa oli tutkijan mukaan ”melko shokeeraavaa” havaita. Hän olisi voinut odottaa jotain tällaista tapahtuvan Latviassa ja Virossa, mutta ei Suomessa. Suomen koulutusjärjestelmää arvostetaan maailmalla, ja sitä pidetään esimerkillisenä.

 

*****

Liitteenä

 

Lisätietoja: Opetustoimen ylitarkastaja Kari Lehtola, p. 0295 016 917, etunimi.sukunimi@avi.fi, Itä-Suomen aluehallintovirasto

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s