Koulutus- ja tutkimussäästöistä puhuttaessa enemmän on hyvin nopeasti vähemmän

Koulutus- ja tutkimussäästöistä puhuttaessa enemmän on hyvin nopeasti vähemmän

Suomessa on nyt saman verran perusasteen kouluja kuin vuonna 1905. Koululakkautuksilla on ollut talouteen kontraproduktiivinen vaikutus ­– tavoiteltujen säästöjen sijaan perusopetuksen kustannukset ovat kasvaneet muihin koulutusasteisiin verrattuna eniten. Koulutukseen liittyvää talousosaamista tulisi tutkimustyön kautta kehittää.

Vuonna 1990 koko maassa oli yhteensä 4 847 perusopetuksen koulua ja vuonna 2017 enää noin 2 400. Peruskoulujen määrä on siis vähentynyt alle puoleen (51 % kouluista on lakkautettu). Perusopetuksen oppilasmäärä väheni samana aikana 587 000 oppilaasta 543 000 oppilaaseen eli 7,5 prosenttia.

Itä-Suomessa (Pohjois-Savo, Etelä-Savo, Pohjois-Karjala) vastaavina vuosina 1990–2017 perusopetuksen koulujen määrä on vähentynyt 840 koulusta (1990) 265 kouluun (2017), jolloin vähennystä on peräti 68 prosenttia. Oppilasmäärä vähentyi samana aikana 32 prosenttia (77 000 oppilaasta 52 200 oppilaaseen).

Päättyneen lukuvuoden aikana Itä-Suomessa lakkautettiin ennätysvähän kouluja: vain yksi koulu (Kaitaisten koulu Joroisilla). Luku on selkeästi pienin sitten vuoden 1990.

Peruskouluja on vuodesta 1990-luvulta lähtien lakkautettu Suomessa 3–5 kertaa enemmän kuin mitä oppilasmäärän kehitys olisi edellyttänyt eli noin 100 koulun vuosivauhdilla. Tähän on ollut syynä säästötavoitteet. Valtiovarainministeriö ja Kuntaliitto ovat puuttuneet voimakkaasti 2000-luvulla kuntien kouluverkkopäätöksentekoon. Muiden muassa PARAS-hankkeen yhteydessä em. tahot vetosivat voimakkaasti sen puolesta, että kunnat harventaisivat kouluverkkoaan. Edellinen valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Raimo Sailas antoi ohjeena ja tavoitteena, että kunnissa, joissa on alle 1 000 oppilasta riittää yksi peruskoulu. Valtiovarainministeristä opetusministeriksi vuonna 2005 siirtynyt Kalliomäki toi muutamassa kuukaudessa eduskuntaan lakiesityksen, jossa perusopetuksen osalta luovuttiin kokonaan valtionosuuden ns. kouluverkkokertoimesta. Tämä on ns. pienkoulukerroin, jolla valtiovalta pyrki omalta osaltaan turvaamaan perusopetuksen saavutettavuuden ja yhdenvertaisten sivistyksellisten oikeuksien toteutumisen kaikilla alueilla. Vuodesta 2006 lähtien tätä ei ole kunnille enää maksettu, joskin lukiokoulutuksen osalta kyllä.

taulukko_oppilaitosten_kayttomenot

Perusopetukseen kohdistuneesta historiallisen voimakkaasta koululakkautuksesta huolimatta, kaikista koulutusmuodoista perusopetuksen menot ovat kasvaneet eniten. Suomessa koulutukseen ja tutkimukseen on sovellettu suoraan taloushallinnon virkamiesten kamreeriajattelua. Koulutussäästöjä on hallinnut 1990-luvulta lähtien yksioikoinen ja vaihtoehdoton suuruuden ja keskittämisen paradigma. Koska meiltä on puuttunut koulutukseen ja tutkimukseen liittyvä talousosaaminen sekä syyseuraussuhteiden tutkimus- ja seurantatyö, on sivistyskenttä ollut aseeton puolustamaan siihen kohdistuneita epätarkoituksenmukaisia säästötoimia. Koulutusta ja tutkimusta koskeva talous- ja finanssipolitiikka on oma erikoisalansa, jota Suomessa tulisi lähteä kehittämään. Koulutus- ja tutkimussäästöistä puhuttaessa enemmän on hyvin nopeasti vähemmän.

Koulun lakkautusvalmistelussa on laskettu vain teknisiä ja helposti laskettavia kustannustekijöitä. Koulun tuottama immateriaalinen pääsubstanssi – oppimiseen, kasvuun, lasten ja lähialueen hyvinvointiin sekä talouteen liittyvät vaikutukset – on kunnissa jätetty kokonaan arvioimatta. Yhdellä koulun lakkautuksella kunnat ovat esittäneet saavansa keskimäärin 200 000–400 000 € vuosittaisen säästön. Väitettyjen säästösummien suuruus on juuri ollut syynä siihen, että valtuutetut ovat kääntyneet koulun lakkauttamisen puolelle. Huoltajia ihmetyttäneet suuret säästösummat selittyvät suurelta osin kuntien käytössä olevalla sisäisen vuokran työkalulla. Sisäiseen vuokraan liittyvä ns. pääomavuokra muodostaa käytännössä jopa 80–90 % koulukiinteistön lasketusta arvosta. Tämän osuuden sisältöä ja muodostumislogiikkaa harva ymmärtää. Tilakeskukselta saatava koulun sisäisen vuokran suuruus otetaankin yleensä vastaan objektiivisena faktana, jota ei ole syytä kyseenalaistaa. Syytä olisi. Tämä osuus ei näytä käytännössä juuri lainkaan realisoituvan, etenkin kun puhutaan hyvin yksinkertaisella talotekniikalla varustetusta terveestä maalaiskoulusta. Jos kuntien päätösvalmistelulaskelmat pitäisivät paikkansa, pitäisi Suomessa joka vuosi säästyä perusopetuksen puolella noin 800 M€.

Koululakkautukset ovat koskeneet pelkästään maaseutualueiden alakouluja. Alueelliset osaamiserot ovat kasvussa. Koululakkautusvaikutuksia olisi vihdoin ryhdyttävä tutkimaan.

Suomen yhdyskuntarakennetta on haluttu tiivistää. Kouluverkkopäätöksenteko ja koulutuspolitiikka ovatkin olleet vahvasti sidoksissa alue- ja yhdyskuntapolitiikkaan. Lakkautukset ovat koskeneet pelkästään maaseutualueiden kouluja eli alueellisesti tarkasteltuna peruskoulujen 51 % lakkautusosuus voidaan esittää myös niin, että maaseutualueiden kouluista yli 90 % on lakkautettu.

Yhteisvastuusta on liu`uttu oman edun tavoitteluun. Riippumatta ollaanko lakkauttamassa maaseutukoulua vai yliopistofiliaalia, asiaa punnitaan helposti vain itsekkään eturyhmäajattelun kautta. Sivistysyksikön lakkauttaminen saattaa kuulostaa hyvältä säästöidealta, mutta vain siihen asti, kun lakkautus ei koske omaa lähiyksikköä. ”Muiden” kouluista on aina helppo säästää. Olisi ymmärrettävä, että paras kokonaisuus voi muodostua vain hyvinvoivista osista. Edelleen vaaraksi päätöksenteossa muodostuu, että kun kerran leikattava on, niin enemmistön valitsemat edustajat leikkaavat vähemmistön palveluista. Näin on Suomessa käynyt sivistyspalveluiden kohdalla, etenkin erityissuojelun alla olevien lasten kohdalla. Riippumaton oikeussuoja on paineisessa tilanteessa osoittautunut heikoksi – eikä kovin riippumattomaksi.

Kun muualla Pohjoismaissa maaseudun väki lisääntyy, Suomessa se vähenee. Massiivisen koululakkautustoiminnan seurauksena osa meidän maaseutualueista on kehittynyt lapsiperheiden näkökulmasta katsottuna osittain elinkelvottomiksi. Näyttäisi, että maaseudun väestön kasvu ei muissa Pohjoismaissa ole ollut jarruna Suomea suuremmalle talouskasvulle.

Koululakkautukset ovat koskeneet tähän mennessä noin 100 000 oppilasta (luku kasvaa joka vuosi uuden ikäpolven tullessa oppivelvollisuusikään). Seurauksena on, että lasten koulumatka-ajat nousevat helposti 2 – 2,5 tuntiin työpäivää kohti. Koulumatka-aikoja nostaa myös kuntien yritys hallita voimakkaasti kiihtyviä koulukuljetuskustannuksia: 60 % kunnista ilmoittaa ”optimoivansa koulureittejä” eli kunnat yhdistävät reittejä ja pidentävät näin entisestään lasten koulumatka-aikoja (Kuntaliiton selvitys 2014).

Tuorein vuoden 2015 PISA-tutkimus osoittaa, että ensimmäistä kertaa Suomessa on syntymässä selviä alueellisia osaamiseroja (ylipäätään PISA-tulokset kokonaisuudessaan ovat Suomessa olleet jo 10 vuotta laskusuunnassa). Selviä syitä tason laskuun ja erojen syntymiseen ei ole osattu kertoa. On älyllistä ja pedagogista epärehellisyyttä jättää kokonaan huomioimatta se tosiasia, että lähikoulun saavutettavuudella näyttää olevan selvä yhteys osaamistuloksiin: pääkaupunkiseudun oppilaiden tulokset olivat selvästi muuta maata parempia. Heikoimmat tulokset saatiin Länsi- ja Itä-Suomessa. Aiempiin PISA-tutkimuksiin verrattuna tulokset ovat heikentyneet eniten maaseudulla, pääkaupunkiseudun tulosten taso on pysynyt ennallaan tai jopa parantunut. Eli pääkaupunkiseutu, jota koululakkautukset eivät ole koskeneet ja jossa jokaisella lapsella on edelleen lähellä sijaitseva aito lähikoulu, on säilyttänyt osaamistasonsa. Ilmiötä olisi helppo tutkia tekemällä koejärjestely, jossa osaa saman koulun ja taustan omaavista oppilaista kuljetettaisiin jokaisena työpäivänä 2,5 tuntia linja-autossa. Kuljetuksessa olevien oppilaiden suorituksia arvioitaisiin sitten muihin ja heidän omiin aikaisempiin suorituksiinsa. Käytännössä tämä koejärjestely estettäisiin saman tien eettisistä syistä, koska se vaarantaisi ko. oppilaiden hyvinvoinnin ja terveen kasvun. Pitkien koulumatkojen vaikutusta lasten hyvään oppimiseen ja terveeseen kasvuun olisi tutkittava sen sijaan niiden lasten osalta, jotka tällaiseen opetusjärjestelyyn ovat käytännön pakosta joutuneet.

Pelkästään maaseutualueita koskenut koulujen lakkautus on tehnyt asiasta oikeudellisesti sensitiivisen.

Nykyinen oikeusjärjestelmämme on osoittautunut kykenemättömäksi turvaamaan maaseutulasten yhdenvertaiset sivistykselliset oikeudet. Julkinen paine olla puuttumatta asiaan millään tavoin on ollut suuri. Hallinto-oikeudet, joihin koululakkautuksista voi valittaa, ovat tarkastelleet ratkaisuissaan pelkästään päätösprosessin muotoseikkoja. Kaikki päätökseen liittyvien oppilaiden perus- ja ihmisoikeusvaikutukset sekä asiaperusteet on jätetty arvioimatta.

Ainoastaan yhden kerran on virallinen oikeustaho puuttunut koululakkautuksiin. Vuonna 2000 oikeuskansleri Paavo Nikula esitti vahvan julkisen kannanoton kunnille, että ”kuntien on otettava itsehallintonsa nojalla tapahtuvassa kyläkoulujen lakkauttamista ja koulumatkojen järjestelyä koskevassa päätöksenteossa huomioon lasten perusoikeudet niin, etteivät opetusjärjestelyt ylipitkien koulumatkojen johdosta loukkaa ihmisten yhdenvertaisuutta ja oikeutta opetuspalveluihin.” Oikeuskansleri edellytti myös, että ”lääninhallitus, Opetushallitus ja opetusministeriö pitävät lakisääteisten velvoitteidensa mukaisesti huolta siitä, että oppilaiden oikeusturva ja perusoikeudet eivät koulujen lakkauttamisten takia vaarannu. Jos näin kuitenkin on vaarassa tapahtua, tulee niiden ryhtyä asiassa tarvittaviin lainsäädännöllisiin ja muihin toimenpiteisiin.” Oikeuskansleri Nikulan jälkeen ovat kaikki oikeustahot olleet asiassa hiljaa, vaikka koululakkautukset ovat jatkuneet samaa vauhtia ja vuoden 2005 jälkeen vielä kiihtyen tähän päivään asti. Oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies, yhdenvertaisuusvaltuutettu, tasa-arvovaltuutettu, lapsiasiavaltuutettu, hallinto-oikeudet ja muu oikeustaho eivät ole asiaan tarttuneet. Jokaisen lapsen oikeusturvan ja tehokkaan oikeussuojan kehittäminen on oikeusvaltion ydintehtävä. Tämä olisi tärkeä asia hoitaa meillä kuntoon.

Ensimmäisille luokille – esiopetus, peruskoulu, lukio – menevät oppilaat, koulujen tämän hetkinen määrä ja lakkaavat koulut (pdf)

Koulujen työ- ja loma-ajat Itä-Suomessa 2017–2018 (pdf)

Lisätietoja
opetustoimen ylitarkastaja Kari Lehtola, p. 0295 016 917, etunimi.sukunimi@avi.fi

6 vastausta artikkeliin “Koulutus- ja tutkimussäästöistä puhuttaessa enemmän on hyvin nopeasti vähemmän

  1. Kiitos, ei mielellään nimimerkin takaa huiskimista. Jos rohkeus ei riitä kirjoittamaan omalla nimellä, niin miksi kirjoittaa ollenkaan. Ja ei myöskään mielellään noita omien poliittisten sym- tai antipatioiden viljelyä (lähes kaikki yhteiskunnallinen merkittävä strateginen toiminta on politiikka, sitä on ihan perusteltuakin sinänsä kuvata, mutta ei siis tuputtaa mitään omia henkilökohtaisia mieltymyksiään) tällä foorumilla. Mahtava homma, kiitos.

    En tiedä kommentoijan edustaman kunnan kohdalla, mutta yleisesti ottaen nuo kyläkoulujen hengityskoneet ovat bugitelleet jo suurtenkin koulujen kohdalla. Elinkelpoisiakin potilaita kaatuu lähes kuin viljaa, vaikka vielä koneeseen kytkettäessä olivat hyvässä hapessa ja palvelivat korvaamattomasti jopa reilusti yli 60 oppilasta. Kun vielä 90- ja 2000-luvun alussa suurimman koululakkautusryhmän muodostivat alle 20 oppilaan koulut, niin viime vuosina suurimman koululakkautusryhmän ovat muodostaneet jo yli 60 oppilaan koulut. Nälkä on siis kasvanut syödessä. Mikään ei meinaa riittää, kun kerran on ”veren makuun” päästy.

    Kertaus on siis opintojen äiti: näkemykseni mukaan pääkaupunkiseudun koulut ovat kauttaaltaan luonnollisille kaupungin ja taajaman osille rakennettuja kouluja, jotka on tehty palvelemaan po. koulun lähialueen lapsia. Sielläkin on kaupungin osien kouluja yritetty aika ajoin lakkauttaa ja yhdistää, mutta toimissa ei ole juurikaan onnistuttu spontaanien ja jättimäisten vanhempien kansannousujen estettyä nämä aikeet. Näiden kokemusten jälkeen päättäjäkoneisto on oppinut, että asiassa ei pysty etenemään ja tunnustanut realiteetit. Tilanne on siis siellä stabiili. Kiitos vanhempien. Minusta ei siis ongelmaa isossa kuvassa siellä koulujen koon suhteen, jos tilanne sellaisena säilyy.

    Kysymys on siis siitä, että koululakkautustutkimuksia olisi vihdoin saatava tässä maassa tehdä. Tutkitulla tiedolla on ollut jo kauan suuri tarve. Eikö ole perin omituista, että maassa, jossa on 27 vuotta jatkunut yhtämittainen perusopetuksen kouluverkon alas ajaminen 100 koulun vuosivauhtia, ei ole vieläkään tuotettu tai annettu tehdä ensimmäistäkään koululakkautustutkimusta. Maassa, jossa opetus-, hyvinvointi-ja taloustutkimuksia tehdään vuosittain satoja mitä erilaisimmista aiheista. Miksi? Tätä kysymystä kannattaa pohtia.

    Koululakkautustutkimusvaatimus on ollut yhteiskunnan keskusteluissa pinnalla ja tiedossa 90-luvulta lähtien. Vuonna 2005 keväällä (samana vuonna syksyllä opetusministeri Kalliomäki toi eduskuntaan lakiesityksen kouluverkkokertoimen poistamisesta kuntien valtionosuudesta) oppositiopuolue kokoomuksen kansanedustaja Paula Risikko teki eduskunnassa kirjallisen kysymyksen (löydettävissä diaarilla 425/2005 vp), jossa hän esitti, että Suomessa olisi ryhdyttävä tutkimaan koululakkauttamisten taloudellisia vaikutuksia. Risikon aloitteessa todetaan mm. seuraavaa:
    ”- – Mitä ilmeisimmin Suomessa ei ole yksikään viranomainen tehnyt vakavasti otettavia laskelmia, joissa olisi mallinnettu pikkukoulujen lakkauttamisesta koituvia todellisia nettosäästöjä. Kukaan ei ole ilmeisesti välittänyt miettiä niitä kustannuksia, jotka aiheutuvat suoraan ja välillisesti siitä, kun oppilaat sullotaan isoihin opetusryhmiin. Mikäli opetuksen keskittämisestä aiheutuu oppilaille erityistoimenpiteiden tarvetta, nousevat kustannukset yllättävän suuriksi. – – Jokainen lapsi, jonka opinnot tai jopa normaali kehittyminen yhteiskuntakelpoiseksi aikuiseksi vaarantuu huonojen kouluolojen takia, tulee yhteiskunnalle arvaamattoman kalliiksi. Pienen koulun lakkauttamisesta koituvat laskennalliset säästöt saattavat haihtua jo yhden sivuraiteelle joutuneen nuoren vaikeuksien yhteydessä. – – Tästä huolimatta valtiokin on vauhdittamassa koulukuolemia heikentämällä pienkoulujen tukia ja mm. muuttamalla harvaan asutun seudun määritelmiä. Samaan suuntaan vaikuttavat myös monet valtion toimet, jotka kiistatta aiheuttavat kuntatalouden kiristymisen.”
    Ja vielä lopuksi,
    ”Onko hallitus tietoinen pienten koulujen lakkauttamisten aiheuttamista todellisista nettokustannuksista ja jos ei ole, niin aikooko hallitus teettää vakavasti otettavat laskelmat, joissa mallinnetaan pikkukoulujen lakkauttamisesta aiheutuvat todelliset nettokustannukset?”

    SDP:n opetusministeri Tuula Haatainen (syyskuussa 2005 tilalle siis tuli valtiovarainministeriön paikalta Antti Kalliomäki) ei luvannut suoraan, että koululakkautustutkimukset aloitetaan, mutta totesi kuitenkin pitkän selvityksen jälkeen, että ”Tarkoitus on kehittää arviointi- ja laskentamenetelmiä niin, että opiskelijamäärien pienentymisen vaikutuksia voidaan arvioida nykyistä täsmällisemmin.”

    Herää siis kysymys, miksi tästä jo vuonna 2005 eduskunnassa todetusta erittäin perustellusta koululakkautustutkimusten tekemisvaatimuksesta myöhemmin luovuttiin?

    Kari Lehtola

    Tykkää

  2. Kun kirjoitin, että pääkaupunkiseudun koulut ovat oppilasmäärältään yleensä isoja, niin todella tarkoitin sitä. Tätä Lehtola ei tietenkään voi kumota toteamalla, että pääkaupunkiseudulla koulujen opetusryhmät ovat kohtuullisen kokoisia. Koulun oppilasmäärä ja opetusryhmän koko ovat kaksi aivan eri asiaa.

    Yksikään kunta ei lopeta koulujaan kevyesti. Asia on täysin päinvastoin. Kun kyläkoulu lakkautetaan, on sitä ennen tältä kylältä hävinneet pankki, posti, kauppa ja mahdolliset kunnan muut palvelut. Viimeisenä lähtee koulu. Näin ollen sadoissa suomalaisissa kylissä on jo vuosikymmenien ajan koettu vääjäämättömästi se kipeä asia, että kyläkoulu ei pelastanut kylää. Vain riittävän lähellä olevat työ- ja toimeentulomahdollisuudet pitävät kylät asuttuina. Kyläkoulujen lakkauttamisen pääsyy on ollut aina 1960-luvulta lähtien lasten loppuminen. Kun tämä sama ilmiö tapahtuu pahimmillaan saman kunnan monissa kylissä yhtäaikaa, tulevat kuvaan mukaan myös kunnan talouteen liittyvät lainalaisuudet. Se, milloin tämä kyetään kunnan päätöksenteossa toteamaan – kuten Lehtola itsekin alleviivaa – ilman mutua ja tunteenomaista vuodatusta, riippuu lähinnä kunnan poliittisista voimasuhteista. Kyläkoulujen hengityskoneessa pitäminen (yksi kalleimpia hoitomuotoja) lienee yleisintä keskustapuoleen dominoimissa pikkukunnissa tai kielipolitiikasta johtuen rannikkoseuduilla.

    Lehtolalla itsellään ei tietenkään ole tässä mitään poliittista agendaa. Mutta hän kirjoittaa provosoivasti ja harrastaa ilmiselvästi hänelle itselleen epämiellyttävien faktojen harkittua sivuuttamista. Tämä on mielestäni väärin niitä lukijoita kohtaan, jotka eivät ole koulutuksen asiantuntijoita.

    Tykkää

  3. Ensimmäiset kommentit tähän Kari Lehtolan alkuperäiseen bloggaukseen olivat aivan kuin eri juttujen kommentointeja. Erityisen mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että näin kouluikäisten Itä-Suomen alueella asuvana isänä, Lehtola nosti allekirjoittaneesta esiin oikeasti merkittäviä teemoja. Joihin kaikkien meidän maaseutualueiden asukkaiden kannattaisi paneutua ajatuksella – ja vaatia juuri koulutukseen liittyvän talousosaamisen kehittämistä aihepiiriä koskevan tutkimuksen lisäämisen kautta. Nämä melkoisen negatiivissävyiset ensikommenttien tunteenpurkaukset anonymiteetin takaa yllättivät, sillä mitään tuskin ainakaan menetetään, jos näitä teemoja tutkittaisiin paneutuneemmin ja näin saatua tietoa levitettäisiin myös päättäjille. Onko todella niin, että aihepiiri on näin arkaluonteinen?

    Myös koulutuksen parissa työskentelevänä ja vielä lisää aikuisopiskelevana henkilönä pidän tärkeänä puolustaa Lehtolan bloggauksessa ja erinomaisessa jatkokommentissaan esiin nostamia huomioita siitä, kuinka lopulta lyhytnäköinen kamreeriajattelu, mututieto ja ideologia ajavat liian usein tutkimustiedon ohi kouluverkoston karsimista koskevissa päätöksissä. Kasvattajat, kouluttajat, tutkijat ja opettajankouluttajat, meidän täytyy nykyistä rohkeammin uskaltaa myös yksilöinä korottaa ääntämme näiden teemojen puolesta!

    Lopuksi palaisin vielä maaseutujen ja maaseutukaupunkien arkitodellisuuteen, jossa en muista asukkaana & kansalaisena oikeastaan koskaan nähneeni konkreettisia kouluverkoston karsimisesta syntyneitä hyötyjä. Mistä johtuu, että esim. Lehtolan mainitsemat koulujen lakkautukset eivät kuitenkaan oikein koskaan onnistu tuomaan säästöjä? Laskentakaavoissa on selvästi ollut jotain vikaa, kuten Lehtola tekstissään viittaakin. On olemassa asioita, joita ei vielä osata – tai haluta osata – laskea mukaan. Erikoisinta tässä on se, että kyllähän jo maalaisjärkikin sanoo, että kun lähikoulut ovat menneet ja koulumatkat venyvät hurjasti, niin tällaisille alueille tuskin enää saadaan riittävästi uusia perheitä, veroeuroja ja tulevaisuuden toimijoita.

    Tykkää

  4. Hienoa, tännehän on tullut oikein pari kommenttia. Onhan se sitten kohteliasta vastata takaisin, kun kysymyksiä ja epäilyjä kohdistuu.

    Ensinnäkin tuohon nim.merkki Väärinajattelijan relevanttiin havaintoon. Pointtina kirjoituksessani on tässä kohden ”kokonaan huomiotta”, eli oleellista analysointityössä on tarttua selvästi esiin nouseviin hypoteeseihin eikä jättää joitain niistä kokonaan huomiotta. Edelleen ydin tässä kohden ei ole siinä, miten harva tai tiivis kouluverkko on, vaan miten olemassa olevat koulut suhtautuvat oppilasmääriin ja oppilaiden asumiseen. Päinvastoin kuin moni luulee, niin kaikkein heikoin perusopetuksen alueellinen saavutettavuus (so. montako % oppilasta asuu enintään 5 km etäisyydellä koulusta) perusopetuksen vuosiluokkien 1 – 6 osalta ei tätä nykyä ole Lapissa tai Pohjois-Suomessa, vaan Itä-Suomessa. Maakunnista heikoin saavutettavuus on Etelä-Savossa, jossa saavutettavuus luku on 81,8 % (eli 18,2 prosenttia asuu yli 5 km päässä koulusta). Pohjois-Suomessa luku on 90,3 ja Lapissa 86,7. Uudellamaalla saavutettavuusluku on 96. Länsi- ja Itä-Suomessa koululakkautukset ovat asutuksen tasaisemman jakautumisen vuoksi rasittaneet enemmän oppilaita kuin Pohjoisessa. Pitäisi siis nim.om. myös tutkia, mikä tilastollinen yhteys koulumatka-ajoilla on oppimistuloksiin.

    Pääkaupunkiseudun koulujen oppilasmäärät eivät ole ”todella suuria”, päinvastoin kuin kommentoija väitti. Suomessa perusopetuksen keskimääräiset luokkakoot jäävät joka puolella selvästi alle kansainvälisen vertailun. Suurten kaupunkien opetusryhmien keskikoko vaihtelee 20 – 24 välissä. Minä en ole väittänyt koskaan, että tämän suuruiset opetusryhmät heikentäisivät opetustuloksia. Sen sijaan olen kritisoinut vahvasti sitä keskittämisen ongelmaa, että vähemmistöalueella asuvilta oppilailta viedään opetuspalvelut kohtuuttoman koulumatka-ajan päähän.

    Sitten tähän toiseen, hra RiippuMaton kirjoitukseen. Tuo kommenttikirjoitus lähinnä vain tuki blogikirjoitustani. (Oli varmasti fiksu päätös kommentoijalta jättää kirjoituksesta oma nimi pois, vaikka sellainen muutoin sivistymätöntä onkin. Eli ihan ei usko eikä rohkeus riittänyt kirjoittajalla itselläänkään oman yksityisajattelunsa esittämiseen omalla nimellään.)

    Tällainen kommentointi ja asiaan vaikuttaminen on tyyppiesimerkki siitä, miten monissa kunnissa pyritään tutkittu tieto ja sellaisen hankkiminen korvaamaan kouluverkkopäätöksenteosta puhuttaessa löysällä ja paikkansa pitämättömällä mututiedolla. Tämän seurauksena on monissa kunnissa syyllistytty pedagogiseen asiantuntemattomuuteen ja pelkästään mututiedon käyttöön niiden perustellessa pienempien koulujen lakkauttamisia taloudellisten syiden lisäksi myös pedagogisilla syillä. On tahallaan hämmennetty ja väitetty muka tositietoon vedoten, että ison koulun opetus (/vuosiluokka-pedagogiikka) olisi laadukkaampaa kuin pienen koulun opetus (yhdysluokka-pedagogiikka).

    Kestämättömäksi ongelmaksi on meillä ajan myötä muodostunut se, että koululakkautustutkimuksia ei haluta eikä anneta tehdä, koska pelätään sen tuottamia ilmeisiä faktoja. Pelkona on liian monen merkittävän koululakkautuksia pidäkkeettömästi ajaneen aktiivi- ja myötäilijätahon arvovallan menetys. Tällaiseen naiviin arvovaltaseikkaan meillä ei olisi varaa. Tavoitteena tulisi aina olla totuuteen ja tosiasioihin pyrkiminen – tuli mitä tuli. Jos fakta ei sovi vallitsevaan ideologiaan, kumpi kannattaa muuttaa, ideologia vai fakta? Valitettavasti ristiriitatilanteessa ideologi ”sovittelee” usein faktaa. Joskin pystyyn kangistuvat riippumatonta arviota kestämättömät ideologiat eivät tekohengitykselläkään kykene loputtomasti elämään. Mutta ennen niiden kuoloa, tuhoa syntyy.

    Mitä pienemmästä oppilaasta on kysymys, sitä tärkeämpi seikka on, että koulu sijaitsee lähellä lapsen luontaista elinpiiriä. Tämän tavoitteen toteutumiseksi myös perusopetuslakimme on säädetty (vrt. 6 §). Valitettavasti vain lain ohjausvoima ei ole tässä kohden piisannut.

    Mielestäni laadukas peruskoulu voi olla yhtä lailla suuri tai pieni koulu. Edelleen laadukas koulu voi sijaita niin maaseudulla kuin kaupunkikeskuksessakin. Merkityksellisintä on, että koulu on lähialueen lapsille (etenkin näin, kun puhutaan perusopetuksen pienimmistä 6 – 12-v. alakoululaisista) rakennettu, pedagogista hyvinvointia tukeva koulu, jossa on huomioitu po. alueen erityispiirteet ja tarpeet.

    Mammutti- tai marketkoulu ei koskaan voi olla paras peruskoulu: koulun ylimitoitettu koko johtaa jo lähtökohtaisesti hallitsemattomien ja ei-toivottujen sosiaalisten ongelmien kasvuun. Lisäksi lähialueen ulkopuolelle ulottuva rajoittamaton oppilaaksiottoalue heikentää kaukana asuvien oppilaiden perusoikeuksia, hyvinvointia ja sosiaalista integroitumista vertaisryhmäänsä. Tällainen myös kiihdyttää alueiden kurjistumista. Koulun koon vaikutusta sosiaalisten (mm. kiusaaminen, kriminaalikäyttäytyminen ja muu epäsosiaalinen käyttäytyminen) ja psyykkisten ongelmien ilmenemiseen on kansainvälisesti ollut kiinnostava tutkimusteema. Myös kansallisesti on tästä saatavilla tutkimustietoa, mm. Opetushallituksen ja THL:n aihetta käsitellyt laaja yhteisjulkaisu (Rimpelä & Kuusela); kotimaista tutkimustietoa tarvittaisiin kuitenkin lisää. Marketkoulujen rakentamista ei voi siis tutkimustenkaan perusteella suositella.

    Yhdysluokka-pedagogiikkaa ja maaseutukouluja on tutkittu Suomessa paljon ja näistä on olemassa useita melko tuoreitakin väitöskirjoja ja tutkimuksia. Kannatta perehtyä, jos fakta kiinnostaa: suomalaisista mm. Hyyrö, Kalaoja, Karlberg-Granlund, Kilpeläinen, Korpinen ja Peltonen sekä kansainvälisesti yksi merkittävin, norjalainen Solstad. Tutkimuksissa on siis selvitetty kaupunki- ja maalaiskouluja kasvu- ja oppimisympäristöinä (sinänsä ilman mitään vastakkain asettelua) ja tuotettu mututiedon sijaan tutkittua dataa. Tällaista tietoa koulutuspoliittiseen päätöksentekoon tarvitaan.

    Kansallisten ja kansainvälisten tutkimustietojen mukaan yhdysluokka-pedagogiikka on opetuksellisesti vähintään yhtä laadukasta kuin vuosiluokka-pedagogiikkakin. Yhdysluokka-pedagogiikalla saavutetaan paremmat tulokset sosiaalisten taitojen ja yhteisöllisyyden edistämisessä. Mielenkiintoinen kansainvälinen ilmiö on, että yhdysluokka-pedagogiikkaa on otettu yhä enenevässä määrin käyttöön myös suurissa kaupungeissa sen tarjoamien pedagogisten hyötyjen vuoksi. Yhdysluokkapedagogiikan erityiset edut liittyvät lapsen sosiaaliseen kasvuun ja omatoimisuuteen. Yhteisöllinen toiminta taas vähentää koulupudokkaita ja ehkäisee syrjäytymistä. Yhdysluokkapedagogiikka on arvostettua maailmalla ja arviolta 30 prosenttia koululuokista on edelleen yhdys- tai eri-ikäisluokkia.

    Suomessa sen sijaan yhdysluokka- ja multiage-pedagogiikan kohtaloksi näyttää muodostuvan siihen kohdistunut tarkoitushakuinen vähättely ja tahallinen näivettäminen. Kannattaisi myös meillä ymmärtää pedagogisen diversiteetin turvaamisen tärkeys niin alueilla kuin opettajankoulutuksessakin.
    Jos aihe kiinnostaa lisää, olen pohtinut tätä teemaa enemmän seuraavan linkin takaa löytyvässä kirjoituksessani, eli tässä ei siitä enempää:
    http://kaks.fi/uutiset/sivistystoimen-ylitarkastaja-kari-lehtola-kouluverkkoa-ei-ohjaa-oikeasti-kukaan/

    Kari Lehtola

    Tykkää

  5. Kari Lehtolan kirjoituksessa jäin ihmettelemään etenkin sitä, miten Lehtola oikoo mutkia PISA-tulosten syistä. Hän kirjoittaa:
    ”Lähikoulun saavutettavuudella näyttää olevan selvä yhteys osaamistuloksiin: pääkaupunkiseudun oppilaiden tulokset olivat selvästi muuta maata parempia. Heikoimmat tulokset saatiin Länsi- ja Itä-Suomessa. Aiempiin PISA-tutkimuksiin verrattuna tulokset ovat heikentyneet eniten maaseudulla, pääkaupunkiseudun tulosten taso on pysynyt ennallaan tai jopa parantunut.
    Eli pääkaupunkiseutu, jota koululakkautukset eivät ole koskeneet ja jossa jokaisella lapsella on edelleen lähellä sijaitseva aito lähikoulu, on säilyttänyt osaamistasonsa.”

    Lehtola jättää siis jostakin syystä kertomatta sen, että Suomen toiseksi paras alue viimeisimmässä Pisa-tutkimuksessa oli Pohjois-Suomi. Eli alue, jossa kouluverkko on äärimmäisen harva. Eihän tämä istu Lehtolan argumentointiin yhtään. Senkin Lehtola näyttää sivuuttavan, että pääkaupunkiseudun koulut ovat oppilasmääriltään todella suuria. Eli hänen jyrkästi kritisoimansa suuruuden ekonomia ei näytä Pisa-tulosten valossa olevan yhteydessä oppimistuloksiin.

    Ehkäpä Lehtolan taktiikkana on ollut kirjoittaa niin överi juttu, että hän saa edes pari kommenttia takaisin.

    No tässähän sitä tulee.

    Tykkää

  6. Jos tässä olisi jotain tärkeää, niin se, että kirjoittaja oikeasti ymmärtäisi mistä puhuu. Etenkin kun tekee sitä veronmaksajien ylläpitämän virkamiehen roolissa.

    Blogiteksti on varmasti vaikuttava sellaiselle, joka ei tiedä mistä oikeasti on kyse. Tällä kertaa en voi enää ohittaa tällaistä virkamiehen tunneperäistä höpö höpöä, vaikka se kielellisesti hyvää onkin. Annan esimerkin:
    ”On älyllistä ja pedagogista epärehellisyyttä jättää kokonaan huomioimatta se tosiasia, että lähikoulun saavutettavuudella näyttää olevan selvä yhteys osaamistuloksiin: pääkaupunkiseudun oppilaiden tulokset olivat selvästi muuta maata parempia. Heikoimmat tulokset saatiin Länsi- ja Itä-Suomessa. Aiempiin PISA-tutkimuksiin verrattuna tulokset ovat heikentyneet eniten maaseudulla, pääkaupunkiseudun tulosten taso on pysynyt ennallaan tai jopa parantunut. Eli pääkaupunkiseutu, jota koululakkautukset eivät ole koskeneet ja jossa jokaisella lapsella on edelleen lähellä sijaitseva aito lähikoulu, on säilyttänyt osaamistasonsa.”

    Argumentointi on samaa tasoa kuin väittäisi, että kesäajan hukkumiskuolemat johtuvat jäätelöstä. Kun jäätelön kulutus lisääntyy, niin samaan aikaan hukkumiskuolemat lisääntyvät. No jäätelöhän se syyllinen on. Tätä en pidä valitettavasti älyllisenä enkä mitenkään pedagogisesti perusteltuna, mutta joku voi silti luulla sen kuullostavan hienolta, koska onhan siinä sivistyssanoja. Kyseinen perustelu on enemmänkin pedakomiikkaa.

    Tätä Itä-Suomen Avi:n vuosia kestänyttä ja asenteellista virkamiehen tunnepurkausta pyritään tällä kertaa selittämään sellaisilla tosiasioilla, joilla ei ole asian kanssa kuin korkeintaan etäistä ja välillistä rajapintaa. Koulujen lakkautusten talousvaikutuksista on tehty Jyväskylästä vajaa 10 v. sitten väitöskin, joka perusteli samalla höpöhöpöllä, että säästöt eivät toteudu vaan päinvastoin. Kyseisen nollatutkimuksen suurin tulos oli se, että varsinkin erityisopetuskulut opetuksen keskittämisellä nousevat. Se on varmasti totta, koska niitä ei ole siihen mennessä pikkukouluissa ollutkaan, koska kyseistä palvelua ei ole ollut saatavilla. Ei ole kunnassa lääkärikuluja kun ei ole lääkäriäkään. Kun lääkäri saadaan, niin johan lääkärikulujen osuus nousi 100%, jopas on tieteellinen johtopäätös!

    Tästä ”tunnehömpästä” puuttuu täysin se näkökulma, joka opetuksellisesti keskittämisen kautta saadaan, huom. nyt ollaan jo lähellä pedagogisia asioita. Sosiaalisten ryhmien laajentuminen on oppilaille tavattoman merkittävä asia ja se vaikuttaa positiivisesti kaikkiin oppilaisiin. Riittävän isoissa ja riittävän homogeenisissä ryhmissä (20-25) on tilaa myös oppilaiden sosiaaliselle dialogille, eikä asiaa tarkastella vain opettajan mukavuusvyöhykkeestä, kuten tässä kommentoitavassa tarkastelussa tosiasiallisesti tehdään, vaikka puhutaankin muusta. Oppilaat pääsevät kaikki aivan eri tasoisten palvelujen pariin keskittämisen kautta kuin pyörimällä romanttisen ja ihanan hirsisen kyläkoulun historian havinassa, jossa jo isoisä aikoinaan on käynyt oppikoulua sen 4 vuotta. On täysin epärealistista ja ammattitaidotonta ylläpitää ”pieni on kaunista illuusiota” ja kuvitella samalla ajavansa lasten etua. HöpöHöpö! Voi sitä ymmärryksen ja osaamisen puutetta!

    Resurssit saadaan käytettyä opetukseen ja lapsille valitettavasti vain ja ainoastaan karsimalla resurssi löysästä rakenteesta, jota edelleenkin perusopetuksessa on jonkin verran. Eli keskittämällä. Silloin on myös resurssia käytettävissä eniten ja hyöty per nuppi eli oppilas on suurin. Oppilasaines on aivan toista kuin 20 vuotta sitten. On pelkkää hömppää väittää PISA-tulosten heikentymisen kausaliteetin olevan muutaman vuoden aikajänteen sisällä. Se heikkeneminen ei johdu lapsista ja heidän osaamattomuudestaan. Valitettavasti se johtuu opetuksesta ja sen toteuttajista, joista ainoastaan osa on pysynyt kehityksen ja vaatimustason muutoksessa mukana. Paras ja aktiivisin aines jostain syystä sattuu haluamaan opettamaan isoihin kouluihin ja pääkaupunkiseudulle. Ne mitä maakuntiin tässä suhteessa jää, joutuvat kamppailemaan resurssipulan kanssa, koska seinät ja niiden ylläpitäminen on tärkeämpää kuin opetuksen toteuttaminen. Heti kun sauma on, hekin hakeutuvat sinne missä opettajahuoneessa keskustellaan muustakin kuin kahvista ja pullasta ja jossa aktiivisia keskustelijoita on enemmän kuin kaksi. Eikä yhden opettajan tarvitse hoitaa kolmea muutakin tehtävää perustehtävän sivussa, joita isommissa yksiköissä hoitavat ammattilaiset eivätkä amatöörit. Näistä ne erot alkavat syntyä, eikä bussimatkasta. Ei pääkaupunkiseudullakaan koulut ole todellakaan kaikki kävelymatkan päässä vaan ajallisesti sama aika koulumatkaan kuluu helposti sielläkin. Ei ne kilometrit vaan siihen käytetty aika, sillä on merkitystä.

    Oppilasaineksen muutokseen ja myös vaatimustason nousuun on monta syytä ja siihen tarvittava osaamisen kehittyminen on jäänyt auttamattomasti jälkeen, koska härkäpäisesti pidetään menneestä kiinni, kuten tässäkin blogissa tehdään. Annanpa yhden esimerkin vaikkapa rehtorin arjesta, joka ei valita aika- tai resurssipulaa. Mistä se kertoo, että kouluissa pitää valita tietyt opettajat tiettyjen ryhmien opettajiksi? Hiukan karrikoiden vilkkaat ja aktiiviset ryhmät saavat reippaat miesopettajat ja hiljaiset sekä passiiviset ryhmät niitä loppuja nutturapäitä, jotka luulevat robotiikan ja somen olevan sciencefictionia tai peräisin peräti itsestä …tanasta, mutta heitä ei oikein voi sijoittaa muuallekaan, koska töissä ne vaan on pidettävä. Kappas, kylläpäs on ammattilaisia talo pullollaan… Ja niitä ammattilaisiahan ihan vilisee alle seitsemän hengen opetusyksiköissä! Ai, niin seinillähän se rooli on eikä sisällöllä ja sen tuottamisella.

    Keskittämisellä päinvastoin pyritään pitämään kiinni tasapuolisuuden toteutumisesta. Kuitenkin sisältö tulee ennen seiniä, vaikka joidenkin valtion virkamiesten arki näköjään kuluukin enemmän seiniä päivitellessä. No kukin tyylillään ja toivottavasti siitä päivittelystä hyötyvät myös veronmaksajat, niin nykyiset kuin tulevat.

    RiippuMaton Tuumailija!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s