Voiko ympäristöterveydessä olla valetarkastajia?

Voiko ympäristöterveydessä olla valetarkastajia?

Julkisuudessa käydään aktiivisesti keskustelua valepoliiseista ja valelääkäreistä. Pitkään on myös keskusteltu epäpätevistä opettajista ja hoitajista. Onko ammattiosaamisessa kyse kuitenkaan aina vilpillisyysväitteestä vai ehkä joskus kuitenkin muunnellusta totuudesta?

Kuka on pätevä ammattilainen, asiantuntija?

VTT myöntää henkilösertifikaatteja mm. rakennusten lämpökuvaajille, tiiviyden mittaajille, rakennusterveysasiantuntijoille, sisäilma-asiantuntijoille, rakenteiden kosteuden mittaajille jne… Henkilösertifiointi varmentaa, että sertifioitu henkilö osaa harjoittaa ilmoittamaansa toimintaa. Myöntämisen perusteena ovat valmentava koulutus, kirjallinen tentti ja näyttökoe. Voimassaolon edellytyksenä on raportointi- ja täydennyskoulutusvaatimusten täyttyminen.

Suomen ympäristökeskus (Syke) myöntää sertifikaatteja henkilöille, joilla on pätevyys ympäristönäytteenottoon sekä ympäristömittaus- ja havainnointitoimintaan. Henkilön tulee tuntea toiminnalle asetetut yleiset laatuvaatimukset ja hänellä on oltava järjestelmän mukaiset tiedot ja taidot. Näytteenottajan tulee huolehtia ylläpitokoulutuksesta ja täyttää muut sertifiointiryhmän asettamat velvoitteet.

Talousveden tai allasveden laatuun vaikuttavia toimenpiteitä tekevillä henkilöillä taas on oltava Valviran antama laitosteknistä ja talousvesi- tai allasvesihygieenistä osaamista osoittava osaamistodistus. Todistus, joka on voimassa viisi vuotta, annetaan henkilölle, joka on suorittanut hyväksytysti laitosteknistä ja talous- tai allasallashygieenistä osaamista arvioivan testin. Myös uima-allas- ja märkätilojen puhtaanapitoon ja siivoukseen osallistuvilla henkilöillä on oltava riittävä osaaminen tilojen siivoukseen ja puhtaanapitoon.

Myös muutamille opiskelijaryhmille on määritelty, missä vaiheessa opintoja he voivat tehdä oikeita töitä vanhemman (laillistetun) kollegan rinnalla. Lääketieteen opiskelija voi toimia tiettyjen opintovuosien jälkeen tilapäiväsesti lääkäritehtävissä laillistetun lääkärin valvonnassa. Työnantajan vastuulla on varmistaa terveydenhuollon ammattihenkilön oikeus toimia ammattihenkilön tehtävissä/ammatinharjoittamisoikeus. Valvira merkitsee terveydenhuollon opiskelijoista ammattihenkilöiden keskusrekisteriin ne opiskelijat, jotka voivat toimia laillistetun terveydenhuollon ammattihenkilön tehtävissä. Valvira ylläpitää myös sosiaalihuollon laillistettujen ja nimikesuojattujen ammattihenkilöiden keskusrekisteriä. Laillistetun ammattihenkilön ammatissa voi toimia tilapäisesti myös muu kuin laillistettu ammattihenkilö. Henkilön on oltava kyseiseen ammattiin opiskeleva ja täytettävä laissa säädetyt muut tarkemmat edellytykset.

Yli 140 vuotta ympäristöterveydenhuoltoa

Ensimmäinen ympäristön terveyshaittoja koskeva varsinainen laki, terveydenhoitoasetus annettiin 1879.  Kuitenkin ympäristöterveydenhuollon termi tuli yleiseksi vasta 1997 kansanterveyslain kautta.

Ympäristöterveydenhuoltoon kuuluu terveydensuojelu, elintarvikkeiden, tupakkalain sekä eläinten terveyden ja hyvinvoinnin valvonta sekä eläinlääkäripalvelut. Ympäristöterveydenhuolto pitää sisällään terveydenhoitoa, elinympäristöön kohdistuvaa kansanterveystyötä, terveydensuojelua, terveysvalvontaa, ympäristöterveyttä, ympäristöhygieniaa ja ympäristöterveystiedettä.

Ympäristöterveydenhuolto on kunnan vanhimpia tehtäviä. 1800-luvulla perustettiin ympäristöterveydenhuollon ensimmäiset ”terveyspoliisit” ja kuntien lautakunnat. Ensimmäinen terveystarkastaja Suomessa oli 1880 A. Sallme. Vuonna 1986 kunnissa oli 613 terveystarkastajaa, nyt 2016 vuoden lopussa niitä oli 563.

Toimintahistorian alkuvaiheessa ympäristöterveydenhuollon toiminta painottui kulkutauteihin, elintarvikkeisiin, talousveteen, jäteveteen ja viemäröintiin, jätehuoltoon ja yleiseen ja huoneistojen hygieniaan, asumisterveyteen sekä kulutustavaroihin. Toiminta perustui valvontaan (tarkastukset, tiedonsaanti, näytteet ja tutkimukset). Tietyt toiminnot ja tilat olivat luvan tai ilmoituksen varaisia. Jos toiminta tai tilat eivät soveltuneet käyttöön tai niiden todettiin aiheuttavan haittaa, annettiin määräyksiä ja kiellettiin toiminta.

Ympäristövalvontapäällikkö Pertti Forss kuvasi tänä keväänä Jyväskylän valtakunnallisilla päivillä hyvin ympäristöterveystoiminnan pysyvyyttä eli –  mitä uutta toiminnassa on 140 vuoden aikana keksitty: maksullisuus. Toimintojen alkuvaiheessa valvonta oli maksutonta asiakkaille ja toiminnanharjoittajille, yhteiskunta huolehti siis kuluista. Suomen liittyessä Euroopan unioniin osa ympäristöterveydenhuollon asiakaspalveluista tuli maksullisiksi. Maksullinen viranomaisvalvontatoiminta laajentui koskettamaan lopulta koko ympäristöterveydenhuoltoa 2000-luvulla. Itse valvontatoiminta on pysynyt lähes muuttumattomana. Valvonnan tehtävä ja tarkoitus kuin myös ongelmat ovat samoja vielä tänäkin päivänä. Ihmisen terveyden edistäminen ja turvallisen elinympäristön varmistaminen ovat yhä yhteiskuntamme keskeinen tavoite. Ympäristöterveydenhuolto on osa ennaltaehkäisevää perusterveydenhuoltoa, jossa riskit huomioiden valvotaan viime kädessä ihmisen terveyteen vaikuttavaa elinympäristöä.  Juuri ympäristöterveyden valvonnan kehittämisen näkökulmasta voin allekirjoittaa Forssin toteamuksen siitä, että historian ymmärtäminen auttaa myös tulevaisuuden suunnittelua.

Entäs terveystarkastaja?

Terveystarkastaja, terveysinsinööri, ympäristöterveystarkastaja, ympäristöterveysinsinööri, ympäristöterveyssuunnittelija, ympäristöterveysasiantuntija, jne. Ammattikunnalla ei ole tarkkoja ammattinimikkeitä, laillistettuja tai nimisuojattuja nimikkeitä. Wikipedian luokitus terveystarkastajalle on terveydenhuollon ammatti…Terveystarkastaja on julkinen työntekijä, kunnallinen viranhaltija, joka tutkii terveyshaittoja elinympäristössä, ja terveellisyyteen vaikuttavia vaaroja huomatessaan hänen on ryhdyttävä toimiin lieventääkseen tai poistaakseen niitä. Terveystarkastajan tehtäviä määrittävät mm. elintarvikelaki, terveydensuojelulaki ja tupakkalaki.

Valvontayksikköjen hallintajärjestelmästä saadaan tieto valvontayksiköiden ilmoittamista valvontaresurssimääristä. Mutta mikään virallinen taho ei ylläpidä rekisteriä terveystarkastajista, terveydensuojeluviranomaisista tai ympäristöterveyden viranhaltijoista, jotka suorittavat julkisen vallan viranomaistehtäviä. Näille henkilöille on myönnetty viran kautta laajat tiedonhankinta-, tarkastus- ja valvontaoikeudet. Terveystarkastajilla on oikeus saada valvontaan tarpeelliset tiedot toiminnanharjoittajilta ja henkilöiltä rakennuksista, laitteista, valmistusmenetelmistä, toiminnan laadusta ja terveydellisten seikkojen arvioimista koskevien mittausten ja tutkimusten tuloksista. Heillä on oikeus tehdä tarkastuksia alueelle tai rakennukseen, missä epäillään esiintyvän tai syntyvän terveyshaittoja. Heillä on oikeus teetättää tutkimuksia, tehdä tarvittavat mittaukset ja ottaa tarvittavat valokuvat ja muut tallenteet sekä ottaa näytteitä. Heillä on oikeus myös antaa kiireellisissä tapauksissa yksittäisiä kieltoja ja määräyksiä, jotka ovat välttämättömiä terveyshaitan poistamiseksi tai ehkäisemiseksi.

Tarkastustoiminta – julkista valtaa vai ei?

Ympäristöterveydenhuollon valvontayksiköissä on oltava tarpeellinen määrä pätevää ja riittävän kokemuksen omaavaa henkilöstöä. Valvontayksiköillä on terveydenhuoltolain mukaan vastuu viranhaltijoiden täydennyskoulutuksesta. Ja – onneksi, jotkut kunnat täydennyskouluttavat viranhaltijoitaan oma-aloitteisesti syventäviin opintoihin kuten rakennusterveysasiantuntijoiksi. Erityislaissa on määritelty viranhaltijan pätevyysvaatimukset ja se, että terveydensuojeluviranomainen tekee itse tutkimukset tai viranomainen voi käyttää ulkopuolista asiantuntijaa teknisenä apuna. Mutta ketkä tätä työtä sitten tekevät? Mielestäni nyt lähestytään sitä harmaata aluetta: liikkuuko kentällä myös ”valetarkastajia”?

Itä-Suomen aluehallintovirastolta kysyttiin keväällä, että mitä tarkastustehtäviä opiskelijat voivat suorittaa ympäristöterveydenhuollossa. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että aluehallintovirastot ovat viime vuosina arvioineet kuntien ympäristöterveydenhuollon järjestämistä ja toteuttamista. Vai siitä, että jotkut valvontayksiköt ovat itsekin havahtunut asiaan siitä, mitä opiskelijoilla voidaan teetättää viranomaistoimintana.  Tämän hetkisen käsityksen mukaan viranomaistehtäviä, julkisen vallan tarkastus- ja valvontatehtäviä, suorittavien henkilöiden tulee olla virkasuhteessa. Esimerkiksi terveydensuojelulaissa on määritelty, että kunnallisella viranhaltijalla on oltava soveltuva korkeakoulu-, ammattikorkeakoulu- tai teknillinen opistotason tutkinto. Asunnon ja muun oleskelutilan tutkimuksia ja viranomaisvalvontaa varten selvityksiä tekevällä ulkopuolisella asiantuntijalla tulee olla myös tarvittava pätevyys.

Ympäristöterveydenhuollon puolella ei vielä ole annettu valtakunnallista ohjausta siitä minkä vuosikurssin opiskelija voi suorittaa vanhemman kollegan ohjauksessa ja valvonnassa tarkastustehtäviä, kuten esimerkiksi terveydenhuollossa. Toivoisin, että olisi.

Ympäristöterveydenhuollon tehokas toimeenpano edellyttää henkilöstön pätevyyden varmistamista. Jotkut valvontayksiköt käyttävät opiskelijoita, harjoittelijoita ja epäpätevää henkilöstöä, koska tiukkojen säästötoimenpiteiden vuoksi ei voida palkata pätevää henkilöstöä. Valvontayksiköissä alan opiskelijoiden käyttö on kirjavaa ja työnlaadun seuranta sekä tutorointi on vaihtelevaa. Opiskelijoita perehdytetään ja ohjataan yksiköissä tekemään tarkastajien työtä, heidän annetaan myös tehdä tarkastustoimintaa itsenäisesti valvontakohteissa. Osassa yksiköistä valvontatyössä opiskelija ohjaa toista opiskelijaa. Kunnan terveydensuojeluviranomainen voi varmistaa, että näytteenottaja tuntee tehtävään liittyvät periaatteet ja käytettävät menetelmät. Tämä näytteenottaja voi olla siis opiskelija. Vastuu epäpätevän työntekijän toimista on joka tapauksessa viime kädessä itse viranomaisella, jolla on rikosoikeudellinen vastuu tehtävistään.

Forssin mainitseman historian lisäksi on tunnettava myös nykyhetken taustaa. Opiskelijoiden koulutus on vuosien mittaan ”ohentunut” ja pakollisen (ammatti)harjoittelun määrää on vähennetty runsaasti. Opiskelijat saavat valita itse suurimman osa suoritettavista kursseista mieltymyksensä ja toiveidensa mukaan. Selvyyden vuoksi voisi olla siis tarpeen asettaa ympäristöterveydenhuoltoon suuntaaville opiskelijoille riittävä suoritettujen ammattiaineiden prosenttiosuus, jonka jälkeen hän olisi periaatteessa valmis suorittamaan tarkastustoimintaa itsenäisesti tai vanhemman kollegan valvonnassa? Vastuu pohdinnoista on tällä hetkellä ympäristöterveydenhuollon valvontayksiköillä itsellään.

Maksaisitko sinä valetarkastajan tekemästä tarkastuksesta, joka liittyy elinympäristösi terveellisyyteen? Minäkin leikin pienenä terveystarkastajaa aina kun äitini leipoi jotain. Halusin ottaa näytteen…………………………………….

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s